Torstai, Maaliskuu 19, 2020, 17:18

Synnyttääkö suru kokemuksen kuolleen läsnäolosta

Helsingin Sanomissa 18.3.-20 ollut artikkeli (https://www.hs.fi/tiede/art-2000006442888.html)  herätti keskustelua. Eräs kommentoija pohti otsikointia: ” On väärin sanoa että "kummitus syntyy surusta". Minulle on ilmestynyt muutama vainaja joita en ole lainkaan tuntenut enkä ole heitä siis osannut surra. Vainajilla oli minulle asiaa, tehtävä joka tuli suorittaa.”

Olen kommentoijan kanssa samaa mieltä, sillä tutkimukseni kokemuksista noin kolmasosa oli syntynyt suruajan ulkopuolella. Suruajan olin määrittänyt runsaaksi kahdeksi vuodeksi. Noin viidennes kokemuksista oli siis syntynyt silloin kun kokemuksen kuolleesta oli kulunut reilusti yli kaksi vuotta. Usein kuolleen kohtaaminen tapahtui vuosikymmenten jälkeen kuolemasta. Oman tutkimukseni lisäksi useat tutkijat (mm. Austad, 2014, Haraldsson 1988) ovat sitä mieltä, että suru ei selitä kuolleiden yhteydenottokokemuksia.

Suruajan ulkopuolisia kokemuksia ovat myös kuolinhetkellä ja ennen kuolemaa tapahtuneet kokemukset. Kun ei tiedä kyseisen ihmisen kuolleen, ei voi sitä surra. Ennen kuolemaa tai kuolinhetkellä tapahtuneita kokemuksia oli runsas 15 %. Myös kansainvälisessä tutkimuksessa on tuloksia ennen kuolemaa tapahtuneista läsnäolokokemuksista (Jahn & Spencer & Thomas 2012). Niinpä suru ei ole vainajakokemusten selittävä tekijä, vaikka niitä suruaikana onkin tapahtunut. Lisäksi monet kokijat kertoivat surun pikemminkin estävän kokemuksen kuin synnyttävän sen. Myöskin kokijan olotila kokemuksen syntyessä irrottaa kokemukset surusta; se oli harvoin surullinen ja useammin normaali tai rauhallinen.

Aika vähän kuitenkin kummituksista on kerrottu 

… näin ainakin tutkimukseni kertomuksissa. Eräs niistä alkaakin: ”En ole nähnyt haamuja, enkä kummituksia, mutta olen kuullut mieheni kuollen isoisän kulkevan asunnossaan, joka sijaitsi talomme alakerrassa.” Pääosa eli noin 85 % tutkimukseni vainajakokemuksista oli myönteisiä. Näissä tapauksissa kuolleen yhteydenotto oli mieluisa ja rakkaudellinen, se toi hyvää oloa ja levollisuuta sekä herätti tuntemuksen, että kuollut voi hyvin ja elävän asiat järjestyvät hyvin.

Mitä tulee kummituksiin ja aaveisiin – mikäli näitä sanoja halutaan käyttää - tällaisia  kielteisinä koettuja ja pelkoa herättäneinä kokemuksina oli noin 15 % tapauksista. Näitä pelottavia kuolleita olivat sellaiset vainajat, joita ei tunnistettu läheisiksi, he olivat esimerkiksi talon entisiä asukkaita tai entisellä sota-alueella ajelehtivia henkiä.

Merkittävää on se, että tutkimuksessani kokijat eivät itse puhu kummituksista eivätkä aaveista, ja hyvin harvoin myös vainajista. He puhuvat siitä läheisestä, jonka ovat eläessään tunteneet. He puhuvat kokemuksessa esiintyvästä kuolleesta sen ihmissuhteen kautta, joka on heille totta elämästä. He puhuvat nimeltä ”Sirkka oli siinä” ”Näin Antin istuvat tuolilla”. He puhuvat äidistä, tyttärestä, vaarista, sedästä ja he puhuvat naapurin Ainosta – joka nyt vaan sattuu olemaan kuollut. Mutta joka viestittää, että hän ei todellisuudessa ole kuollut, vaan hänen olemassaolonsa jatkuu …

” En nähnyt häntä tai kuullut häntä, mutta jotenkin astin hänet. Aivan kuin hän juuri olisi astunut talon ovesta pihalle. Hän oli siinä. Oli turvallinen olo. Erityisesti minulle jäi mieleen se turva, lämpö, hyvä olo ja tietynlainen rajattomuus, jonka tunsin. Aivan kuin ajan ja fyysisen maailman rajoitteet olisivat hävinneet hetkeksi.”

Voisimmeko kertoa enemmän myönteisistä kohtaamisista  - ja myös kuunnella?

Eri yhteyksissä on ollut keskustelua, miksi kielteiset kohtaamiset (ns. kummitustarinat) kiertävät helpommin kuin myönteiset kohtaamiset. Yksi syy lienee se, että kokemukset koettelevat todellisuuskäsitystämme. Siksi pelottavan kokemuksen koettuamme toivomme, että joku sanoisi ”ääh, ei se oo totta, sä kuvittelit vaan, jos se oli unta vaan”. Vähän kuin toivoisimme toisten mitätöivän kokemuksemme.

Kun taas myönteiset, ihanat ja ihmeelliset kokemukset pidämme itsellämme. Emme oikein uskalla kertoa toisille, ettei kukaan vaan sanoisi ”ääh, ei se oo totta, sä kuvittelit vaan, jos se oli unta vaan”

Kannustankin kaikkia kuolleen läheisen yhteydenoton kokeneita kertomaan toisille kauniista, rakkaudentäyteisistä ja oman elämän tilanteisiin vastauksia, lohtua ja selkyttä tuoneista kokemuksista – ja kannustan myös kuuntelemaan. Kuuntele, jos samalla jotakin Sinunkin elämän mysteeristä avautuisi …

”Kokemus oli hyvin positiivinen ja ilmapiiri rakastava ja lämmin Kohtaaminen tuntui hyvin luontevalta ja turvalliselta. Läsnäolokokemus antoi hyvää oloa ja vakuutti läheisen mukana kulkemisesta. Usko henkimaailman läsnäoloon vahvistui.”

 


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
(c)2020, Kaikki oikeudet pidätetään